Päästämme tällä viikolla ääneen muutamia VK:ssa vapaaehtoisina toimivia aktiiveja, jotka kertovat, millaista on toimia eläinsuojeluyhdistyksessä, joka vie pikkusormen lisäksi usein koko käden – ja saattaa antaa elämälle ihan uudenlaisen suunnan ja tarkoituksen. Ensimmäisenä ääneen pääsee Mira, jolle käynnit yhdistyksen yhteistyötarhoilla olivat aiemmin tärkeä osa vapaaehtoistyötä:

”Ensimmäisellä tarhareissulla tunnemyrsky oli aika kova, kun pääsin kotiin asti. Lähdin kotoa aamulla klo 04. Yöllä palattiin kotiin klo 24–01. ”

Viipurin Koirat ry:n monessa toiminnassa mukana oleva aktiivi ja hallituksen pitkäaikainen jäsen Mira muistelee lukuisia, nyt jo vuosien takaisia tarhareissujaan, jolloin vihdoin perille päästyä ”pysäköitiin auto, vaihdettiin vaatteet, moikattiin aitausten ulkopuolella asustavat koirat, kaivettiin tuliaiset esille ja vietiin ne varastoon tai sisätiloihin”.

Asettumisen jälkeen ohjelmassa oli yleiskierros tarhalla tarkoituksena saada ajantasainen kokonaiskuva koirien tilanteesta ja mahdollisista edellisen käynnin jälkeen tapahtuneista muutoksista. Koirat merkitsivät vierailulle saapuneille aktiiveille rakkaita ystäviä, joiden voinnista ja olosuhteista oli tärkeää olla mahdollisimman tarkoin selvillä. Totta kai aktiivit halusivat tutustua myös tarhalle muuttaneisiin uusiin koiriin.

Mira kuvaa tarhapäivän alkua innostuksen ja jännityksen, malttamattomuuden täyteiseksi tilaksi. Kokeneinkaan aktiivi ei voinut tietää, mitä juuri kyseisenä päivänä oli odotettavissa. Ihmettelyyn ei kuitenkaan ollut aikaa, vaan sen jälkeen, kun oli ehditty vilkaista jokaiseen aitaukseen asukkaineen, ryhdyttiin tositoimiin.

Näistä toimista yksi tärkeimmistä oli uusien koirien valokuvaaminen ja videoiminen. Pienet pennut löysivät ennen pitkää itsensä ystävällisten ihmisten sylistä ja kaikkein arimpia etsittiin kopeista valokuvausta varten. Eihän näitä pienokaisia ilman kunnollisia valokuvia voinut laittaa kotia etsivien koirien sivulle. Tarhalla ehkä jo vuoden tai pari asuneet koirat puolestaan tarvitsivat tuoreet valokuvat adoptiota suunnittelevien ihmisten katseltaviksi.

Eikä tarhapäivä suinkaan ainoastaan koirien kuvaamiseen rajoittunut. Matkalla kohti tarhaa oli tehty etukäteissuunnitelma päivän tehtävistä, mikä saattoi merkitä niin siivousta, aitausten kunnostamista kuin muitakin remonttihommia. Yksi liikuttavimmista tehtävistä oli niiden koirien ruokkiminen, jotka eivät saaneet kunnolla syödäkseen. Laihat koirat olivat toisten koirien kiusaamiksi joutuneita tai muutoin alistettuun asemaan jääneitä tarhan huono-osaisimpia asukkaita. Aktiivien toimesta nämä kaikkein nälkäisimmät pääsivät ulos aitauksistaan syömään rauhassa niin paljon kuin jaksoivat.

”Vierailijoitten saapuminen oli suuri tapahtuma koko tarhan koiraväelle.”

Tarhapäivät eivät rajoittuneet ainoastaan kärsimyksen kohtaamiseen, vaan sisälsivät myös paljon iloa, kuten reippaampien koirien ulkoilutus ja valokuvaaminen luontoympäristössä. Arempia koiria ei unohdettu, vaan niitä haettiin kopeista syliin ja kannettiin aitausten ulkopuolelle kuvattaviksi tavoitteena mahdollistaa myös arkajaloille tie omaan kotiin. Useille koirille ihmisten saapuminen ”juuri meidän aitaukseen” oli valtava ilon aihe. Tasapaksuun arkeen tuli uutta säpinää. Parhaassa tapauksessa pääsi lenkillekin.

Kaikkien tarhan asukkaiden elämä ei rajoittunut ahtaisiin aitauksiin, vaan osa koirista eli laumoissa koko tarhan alueella, omassa elämän rytmissään ja hyvin toimivassa laumadynamiikassaan.

Iloisista hetkistä huolimatta Mira muistaa tarhapäivät paitsi fyysisesti myös henkisesti hyvin rankkoina kokemuksina.

”Toivo koirien puolesta ja samaan aikaan ahdistus siitä, kun näkee koko karmeuden. Koirat elävät näissä olosuhteissa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Ei saa vettä kesällä eikä talvella. On kuuma ja on kylmä. Kaikki on sen varassa, että joku ihminen ehtii antaa ruuan. Aitausten ahtaus, kiusattujen, vanhojen ja sairaiden koirien ahdinko. Niin sydäntä raapivaa.”

Tarhavierailuja ei ole VK:n aktiivien toimesta tehty sen jälkeen, kun Suomen ja Venäjän väliset rajanylityspaikat suljettiin loppuvuodesta 2023. Tämä on valtava menetys paitsi koirille, myös yhdistyksen koko toiminnalle. Koiriin tutustuminen ja paikan päällä auttaminen ei ole enää mahdollista. Tästä huolimatta adoptiotoiminta jatkuu ja jälleen marraskuussa saapuu viipurilaiskoiria aloittamaan uutta elämää, uudessa kotimaassa.

Mira osallistuu usein Suomeen saapuvien koirien luovutuksiin ja ehkä jo marraskuun lopulla ”sydän halkeaa ilosta ja liikutuksesta, kun tuttu koira nostetaan kuljetusautosta”.

Teksti: Riitta Granfelt
Kuvat: Ira Müller