Rescuetyö ja eläinsuojelutilanne Venäjällä aktiivin silmin

Venäjällä on arviolta satoja tuhansia, ellei jopa miljoonia kodittomia koiria ja kissoja. Useat kadulle joutuneet koirat ovat päätyneet sinne omistajiensa välinpitämättömyyden ja kyllästymisen seurauksena. Koiran hankinta on harvoin perusteellisesti harkittu päätös. Kukapa nyt ei suloista pientä koiranpentua haluaisi. Aivan. Mutta vain siihen asti kun se on suloinen koiranpentu. Sen jälkeen se saa muuttaa kadulle ja pärjätä yksinään. Siitä on tullut osa valtavaa kulkukoirapopulaatiota, näkymätöntä “pohjasakkaa”, jonka elämästä ja kohtalosta vain harva ihminen enää välittää.

Venäjällä ei ole eläinsuojelulakia. Koirien steriloinnit ovat monelle vieras käsite venäläisessä kulttuurissa eikä sitä pidetä luonnollisena apukeinona kulkukoiraongelman ratkaisemisessa. Päinvastoin, monet ihmiset jopa kieltäytyvät viemästä koiraansa steriloitavaksi, vaikka se olisi heille ilmaista. Ja koska useimmiten koirat saavat jolkotella vapaana pihapiirissä, ei ole yllättävää, että ei-toivottuja kotikoiran pentueita syntyy tuon tuostakin. Kaduilla koirat ovat jatkuvasti alttiina liikenteen vaaroille, ihmisten välinpitämättömyydelle ja julmuudelle. Keinot kulkukoirista eroon pääsemiseksi ovat usein raakoja ja epäinhimillisiä. Koiria on hukutettu ja haudattu elävältä. Niitä on sidottu kiinni ja jätetty keskelle ei-mitään oman onnensa nojaan kuolemaan nälkään ja janoon. Massamyrkytykset ovat tavallisia, koirien metsästäminen on joillekin harrastus. Onnekkaimmat päätyvät löytökoiratarhalle, jossa niillä on jonkinlainen mahdollisuus selvitä ja toivoa paremmasta.

Koiratarhoja on Venäjällä lukematon määrä. Koiramäärät vaihtelevat tarhoilla muutamista kymmenistä aina tuhansiin saakka. Osa on kunnallisia, osa yksityisiä. Monet ovat ylikansoitettuja ja olosuhteiltaan hyvin vaatimattomia. Vähäiset varat uppoavat useimmiten ruokinta- ja sterilointikuluihin. Valtio tai kunta tukee harvoin tarhojen toimintaa. Työntekijöinä voi olla ihmisiä, jotka eivät löydä mitään muuta työtä itselleen. He ovat usein kouluttamattomia ja köyhiä eivätkä he välttämättä välitä eläimistä lainkaan. Tietoa koirien tarpeista tai osaamista niistä huolehtimiseen ei ole.

Kun vuonna 2009 vierailin ensimmäisen kerran Irinan tarhalla Viipurissa, oli näky hyvin erilainen kuin tänä päivänä. Tarhan iäkäs työntekijä Igor seisoi valtavan puuropadan äärellä ja valmisti koirille ruokaa. Puhdasta juomavettä ei ollut ja tarhavierailuja Suomesta tehtiin muutaman kerran kuussa - jos aina sitäkään. Aitauksia oli vähemmän, koiria enemmän. Niitä tuli, meni - ja myös menehtyi. Muistan kuinka työntekijä, nuori tyttö, raahasi ison kuolleen koiran pois häkistään. Muistan niiden koirien katseet. Ja sen kuinka paloin halusta auttaa niitä. Siirryin samantien sanoista tekoihin ja otin ensimmäisen hoitokoirani. Nyt olen käynyt Viipurissa pian kahdeksan vuotta ja toiminut aktiivina yhdistyksessä vuodesta 2013 lähtien.

Kun varoja on pikku hiljaa ollut käytettävissä enemmän, on koiria voitu auttaa paremmin. Nykyään tarhan koirilla on puhdasta juomavettä eikä ruoasta ole pulaa. Aitauksia on enemmän eikä koirien tarvitse olla niin ahtaasti. Auringolta ja sateelta suojaavat katokset löytyvät jokaisesta aitauksesta. Kopit ovat lämpöeristettyjä ja pennuilla on lisäksi talvisin lämpölamput lämmittämässä. Irinan tarhalle on rakentumassa klinikkaparakki helpottamaan sairaiden ja loukkaantuneiden koirien hoitoa ja toipumista. Piikki paikalliselle eläinlääkäriasemalle on ollut pian vuoden verran auki, ja siten mahdollistetaan koirien pääsy hoidon piiriin. Onneksi myös klinikka tukee tarhaa ja laskuttaa vain tarvikkeista ja lääkkeistä. Myös jatkuva sterilointikampanja vähävaraisten koirille on käynnissä. Olgan tarhan aitaukset on uusittu ja koirille on pystytetty lämpöeristetyt mökit. Ruoka- ja lämmityslaskut, check. Aktiivista yhdistysporukkaa on enemmän kuin koskaan ja tarhoilla käydään useamman kerran viikossa. Mahdollisuuksien mukaan koiria kävelytetään ja joka kerta niiden kanssa vietetään paljon aikaa. Keskusteluyhteys tarhanpitäjiin on aivan eri tasoa kuin mitä se on ollut vuosia sitten.

Vaikka moneen asiaan on saatu parannusta, on tarhaelämä kuitenkin rankkaa koirille. Stressiä, turhautuneisuutta ja kilpailua resursseista. Tappeluilta ei voi välttyä. Sairaita ei aina pystytä auttamaan, heikkokuntoisille apu voi tulla liian myöhään. Kesäisin koiria kiusaa polttava helle, talvisin kylmyys ja jäätyvät juomavedet. Osa pärjää tarhalla paremmin, heikot jäävät jalkoihin. Emme ole aina samaa mieltä asioista tarhanpitäjien kanssa, ja kulttuureiden ollessa täysin erilaisia ei yhteentörmäyksiltä voida välttyä. Asenteita ja ajatusmaailmoja ei kuitenkaan muuteta sormia napsauttamalla.

Rescuetyössä joutuu kohtaamaan paljon ikäviä ja surullisiakin asioita. Asioita, joille ei aina vain voi mitään. Välillä se on turhautuneisuutta ja omien voimien venymistä äärirajoille. Pettymyksiä ja pahaa mieltä. Väsymystä, kun vuorokaudessa on vain liian vähän tunteja. Parhaimmillaan se on kuitenkin sitä kun näkee koirien elämän muuttuvan paremmaksi. Kaikki ne sadat kuvat onnellisista koirista omissa kodeissaan. Retkottamassa tyytyväisenä kotisohvalla, leikkimässä iloisesti lumihangessa. Pienistä likaisista ja palelevista rääpäleistä on kasvanut kauniita ja komeita aikuisia. Vanhukset saavat nauttia elämänsä viimeisistä vuosista oman kodin huomassa. Kaikki ne ihanat viestit, kuinka juuri Hän on niin täydellinen, ainutlaatuinen ja rakas meille, ettemme olisi milloinkaan voineet kuvitella saavamme näin hienoa ystävää. Kiitos.