Rescuetyön haasteet ja vastoinkäymiset

Vähän aikaa sitten teimme mielikuvitusmatkan löytöeläintyön maailmaan. Kerroin aktiivin näkökulmasta tarinan rescuetyöstä. Tarina jatkuu, mutta varoitan seuraavan matkan sisältävän turbulenssia. Oletko valmis matkustamaan kanssani löytöeläintyön haasteisiin? 

Ihannemaailmassa pelkän taikasauvan heilautuksella uudet tarhat upeine puitteineen olisivat paikoillaan. Keijupölyn laskeuduttua tarhoissa joka syksyn ja kevään tulvat olisivat vain paha uni viime yöltä. Koirien tassut olisivat kuivat ja turkit kiiltävät. Jokaisella koiralla olisi pehmeä, turvallinen nukkumapaikka ja lämmitetty koppi. Oikeastaan, ihannemaailmassa ei olisi kodittomia koiria ja koiratarhoja. Ei olisi niitä anovia ja toiveikkaita silmiä, jotka katsovat suoraan sieluun murtaen joka kerta uuden palan sydämestäni, kun lähden tarhalta kotiin omien koirieni luokse. 

Käytämme lähes kaiken vapaa-aikamme miettien, miten saamme niiden lukuisten tassut märkänä hytisevien koirien oloja paremmiksi. Keksimme uusia kampanjoita, joilla mahdollistamme taloudellisesti vanhojen tarhojen kunnostusta ja uusien rakentamista. Viimeisen vuoden aikana olemme saavuttaneet paljon. Suomalaisten eläinrakkaiden tukijoidemme avulla olemme saaneet kerättyä varoja esimerkiksi Olgan uuden talon rakentamiseen, kun reilu vuosi sitten Olga menetti kotinsa tulipalossa. Keräsimme varoja Irinan tarhalla olevien ketjukoirien yksiöihin, klinikkaparakkiin ja muutaman uuden tarhan rakentamiseen. Tämän lisäksi myös vanhoja, pahimmin vaurioituneita, tarhoja on kunnostettu. Olemme myös vieneet useita talkoovoimin tehtyjä ja kasattuja koppeja tarhalle sekä kasanneet ne siellä itse. Mikään ei olisi ollut mahdollista ilman lahjoittajiamme, ja olemme koko sydämestämme kiitollisia kaikesta avusta. 

Tarhojen olot paranevat pikkuhiljaa – jokainen kunnostettu tarha ja uusi turvallinen koppi ovat tärkeitä parannuksia tarhalla elävien koirien arjessa. Kuitenkin tarhalla on etenkin tähän aikaan vuodesta varsin surullinen näky: tarhat tulvivat ja koiraparat kahlaavat likaisessa vedessä. Tälle ongelmalle yritämme keksiä luontoäidin voittavaa ratkaisua. Irinan tarha on rakennettu tontille, jonka maaperä on hyvin kostea eikä siellä ole minkäänlaista salaojitusta. Tämän vuoksi koirien aitauksiin tulee näin sateisena vuodenaikana suuria vesilammikoita ja koiraparat joutuvat kahlaamaan niissä, koska myös naapuritontilta valuu vesi suoraan tarhoihin. Sama ongelma toistaa itseään keväällä lumen sulaessa. Lohduttominta on, että vaikka vapaaehtoiset käyvät pumppaamassa vettä pois tarhoista, valuu se hetken päästä takaisin. Salaojitus voi kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta ratkaisulta, mutta sitä se ei valitettavasti ole. Ihan kaikkea eivät suomalaiset vapaaehtoiset voi tarhalla omin päin tehdä, vaan tämän tyyppisiin hankkeisiin on saatava sekä tontin vuokraisännän että naapureiden suostumus. Lisäksi hanke on kallis toteuttaa. Nyt olemme kuitenkin vihdoin siinä pisteessä, että salaojitushanke on saatu aloitettua, ja toivottavasti tilanne on ensi keväänä parempi. Tarhoilla on koko ajan parannettavaa ja kehitettävää, jonka eteen teemme kaiken voitavamme. Se, mitä kourallinen joukko suomalaisia vapaaehtoisia eläinsuojelijoita pystyy tekemään, on kuitenkin rajallista. Taloudelliset ja ajalliset puitteet vyöryvät hyökyaallon lailla vastaan. Vaikka erilaisia keräyksiä on jatkuvasti, eivät rahat meinaa siltikään riittää, ja joudumme jatkuvasti miettimään mistä saamme esimerkiksi tarhojen ruokakuluihin tarvittavat rahat.

(Irinan tarhalla. Kuvassa pahasti tulviva tarha asukkaineen. Kuva: Aino Arjas)

Teemme paljon hyvää, mutta silti kohtaamme ajoittain hyvinkin räikeää arvostelua. Koska olemme yhdistys, pitäisi meidän pystyä ihmeisiin. Oletuksena tuntuu joillakin tahoilla olevan, että voisimme todella heilauttaa taikasauvaa ja tehdä mahdottomasta mahdollisen. Omalta osaltani voin todeta että valitettavasti minun keijupölyni on loppu, enkä pysty enää parempaan. 

Usein unohdetaan, että me todella olemme pieni joukko vapaaehtoisia, jotka tekevät tätä vapaa-ajallaan. Surullisinta on, että arvostelu tuntuu tulevan useimmiten niiltä, joilla on sama päämäärä kuin meillä: kodittomien eläinten auttaminen. Rehellisesti sanottuna se tuntuu, kuin joku löisi halolla päähän. Kerrottakoon, että iskun aiheuttama kuhmu jomottaa pitkään. Tämä jomotus meiltä aktiiveilta huomiota työstä, jota niin paljon rakastamme. Se vie meiltä energiaa siitä konkreettisesta avustustyöstä. 

Yksi merkittävä avustustyön osa Viipurin Koirien toiminnassa ovat adoptiot. Pyrimme parhaamme mukaan tekemään adoptiotoiminnasta mahdollisimman sujuvaa. Onnistuneen adoptiotoiminnan päätarkoitus on saattaa oikea koti ja koira yhteen: luoda onnellisia loppuja. Seula, jonka mukaan valitsemme hakemusten joukosta haastateltavat kodit, on perusteellinen. Tämä sen vuoksi, että vuosien kokemuksella olemme harjaantuneet melko hyvin saattamaan toisilleen tarkoitetut kodit ja koirat yhteen. Tarkoituksena on, ettei yksikään Suomeen tullut koira joudu enää ikinä hylätyksi. Tarhalta tulevat koirat on hylätty jo kertaalleen, ja ne ansaitsevat omat onnelliset loppunsa. Tästä esimerkkinä kahden saman ikäisen uroksen antaminen samaan kotiin: vaikka koirat tulisivat pentuna toimeen, eivät ne välttämättä enää aikuistuessaan mahdu saman katon alle. Tällöin seurauksena on toisen koiran uudelleen sijoittaminen. Se ei palvele ketään osapuolta, koska tilanne olisi voitu välttää sijoittamalla nämä kaksi urosta alun alkaenkin eri koteihin. 

Väistämättä eteen tulee kuitenkin tilanteita, joissa koira joutuu vaihtamaan kotia tai hoitopaikkaa. Usein koti tai hoitopaikka on jo luovuttanut, ja koiran uudelleen sijoittamisella on kiire. Moni ei tule ajatelleeksi, että taas kerran olemme kourallinen vapaaehtoisia, joilla on vapaaehtoistyön rinnalla palkkatyö. Meillä on jokaisella useimmiten kotimme koirakiintiö täynnä, eikä koiralle ole uudelleensijoituspaikkaa. Koirastaan luopuvat ihmiset eivät tule ajatelleeksi, ettei meillä ole Suomessa koiratarhaa tai muutakaan paikkaa, jonne koira saadaan heti sijoitettua. Useimmiten joku aktiiveista päätyy ottamaan koiran hoiviinsa, kunnes sille löytyy koti tai pidempiaikainen hoitopaikka. Tämä ratkaisu ei palvele uudelleen sijoitettua koiraa, sillä jokainen paikan vaihdos aiheuttaa koiralle tarpeetonta stressiä. Lisäksi aktiivit venyvät äärimmilleen ottaen taas yhden koiran lisää, vaikkei paukut riittäisikään.

Uudelleen adoptoitavasta koirasta syntyy myös kuluja yhdistykselle, koska sillä voi olla tarvetta päästä eläinlääkäriin. Usein ongelmakäytöksen vuoksi kotia vaihtava koira on kipeä. Tällöin kivun hoitoon ja muihin lääkärikuluihin uppoaa taas paljon rahaa. Jos koira on alun perin adoptoitu pentuna ja jos se on edelleen yhdistykselle palautuessaan leikkaamaton, hoitaa yhdistys sterilisoinnin/kastroinnin ennen uuteen kotiin luovuttamista - jos yhdistyksen talous suinkin sallii. Lisäksi kotia vaihtava koira kuormittaa monin eri tavoin yhdistyksemme vapaaehtoisia. Pahimmassa tapauksessa joudumme itse hakemaan koiran ja kuljettamaan sen uuteen hoitopaikkaansa. Tähän käytämme omia rahojamme. Kuljetamme koiria lääkäriin omilla autoillamme, ja taas kerran tingimme vapaa-ajastamme. Miksikö? Koska rakkaus näihin koiriin on niin suuri.

 

Teksti: Jessica Ahonen