Noa syntyi vuonna 2013 ja päätyi siskonsa kanssa viipurilaiselle koiratarhalle. Samana vuonna, joulun alla, Viipurin koirien sivuilla kerrottiin tämän pienen koirapojan joululahjatoive: oma koti, täysi ruokakuppi ja lämmin peti. Toive jäi toteutumatta ja seuraavana keväänä Noan tarina jatkui surullisena:

”Suuresti ihmetelemme, miksei kukaan ole vielä halunnut Noa-poikaa itselleen?” Viipurin koirien aktiivit kirjoittivat. Ujo, mutta kovin ystävällinen koirapoika jatkoi yrityksiään uskaltautua ihmisten lähelle, rohkeampien takaa, saadakseen edes hieman rapsutuksia ja pienen herkun.

Kuva: Ira Müller 

Vuosi toisensa jälkeen kului, vailla kutsua omaan kotiin. Näytti jo siltä, että Noa viettää kahdeksannenkin syntymäpäivänsä koiratarhan perimmäisessä aitauksessa ja haaveet omasta ihmisestä ja pehmeästä petistä voi haudata mutaliejuun. Kodittomuuden tarinat saattavat kuitenkin saada onnellisen käänteen, jos löytyy osaamista ja välittämistä:

Toukokuun lopussa, 24.5.2021, Noa matkusti Suomeen, omaan kotihoitopaikkaan. Sain mahdollisuuden ryhtyä Noan kummiksi ja tapasin kummikoirani elokuun alussa, vuohien, hevosten, koirien, kanojen ja kissojen kansoittamalla kauniilla maatilalla, peltojen keskellä, vanhan puutalon huolenpitoa ja lämpöä henkivässä ilmapiirissä. Pienestä tarhakoirasta oli kasvanut komea poika, hienoilla korvilla varustettu, varovainen, mutta omalla herkällä tavallaan rohkea. Lähes koko elämänsä tarhalla elänyt koira antoi ventovieraan ihmisen hieman rapsuttaa ja melkein uskalsi ottaa herkun kädestä. Oli selvästi kiinnostunut tutustumaan uusiin ystäviin.

Kuva: Susanna Kankaanpää

Osaavan ja kokeneen kotihoitajan luona lähes kahdeksan vuotta sitten esitetty joululahjatoive on viimein toteutunut: huolenpitoa, hyvää ruokaa, pehmeä peti. Kotihoitaja toivoo, että Noalle löytyy oma koti, jossa poikaa rakastetaan juuri sellaisena kuin se on. Noa tarvitsee aikaa ja ymmärtävää tukea kotikoiran polulleen.

Kuva: Susanna Kankaanpää

Noan tapaaminen oli kesälomani koskettavin hetki: sain nähdä lähes koko elämänsä kodittomana eläneen koiran toipumassa hyvässä ja turvallisessa kotihoidossa, odottamassa sitä ihan omaa kotia. Toisaalta tunsin surua niiden lukemattomien hienojen koirien puolesta, jotka elävät koiratarhoilla, perimmäisissä aitauksissa, joiden toiveet omasta kodista hautautuvat mutaliejuun. Onneksi on Viipurin koirat ja osaavia kotihoitajia, joiden vapaaehtoistyön tuloksena myös tarhojen pitkäaikaisasukkaista aina joku saa mahdollisuuden onnelliseen elämään, edes elämänsä viimeisiksi vuosiksi. Noa on yksi heistä, kodittomuudesta kohti omaa kotia taivaltava, isokorvainen kaveri.

Teksti: Riitta Granfelt
18.8.2021