Pohdimme, että olisi kivaa kirjoittaa juttu jostakin kodin saaneesta koirasta, joka olisi ehtinyt samaan 15 vuoden ikään kuin yhdistyskin. Sopiva seniori-ikäinen viipurilaiskoira löytyi Kirsi Lindroosilta (ent. Mänd), joka kuuluu Viipurin Koirat ry:n perustajiin. Haastattelin Kirsiä ja pyysin häntä kertomaan yhteisestä taipaleestaan Minnin kanssa.

”Minni tuli Olgan tarhalta luokseni hoitoon tammikuussa 2006, yhdessä siskonsa kanssa. Tarkoitus oli toki etsiä molemmille tytöille kodit mutta sitten kävi niin, että Minni sairastui muistaakseni suolistotulehdukseen, joutui käymään pieneläinklinikan päivystyksessä ja sairasti pitkään. Toipuminen vei aikansa ja sitten en enää voinutkaan luopua Minnistä. Olin ehtinyt kiintyä Minniin kovasti varmaan sen sairastamisen ja hoitamisen vuoksi. Vieressä kulki koko ajan pelko siitä, ettei se selviä.”

Ja niin Minni jäi Kirsin luo.

”Minulla oli ollut ulkomaan rescueita Tallinnan pahamaineisesta Laagrin Varjupaikasta jo kolme aikuista urosta ennen Minniä. Kävin 1,5 vuotta Laagrissa kerran kuussa siihen asti, kun se suljettiin. Sitten siirryimme auttamaan Viipuriin. Sikäli rescuen ottaminen oli itsestäänselvyys minulle. Noihin aikoihin Suomesta ei myöskään saanut kotimaista rescueta, joka ei olisi ollut ns. ongelmakoira. Virosta löytyi ihan tavallisia kivoja kotikoiria, joihin oli kyllästytty ja jotka oli potkittu pois. Samoin Viipurista.

Muutimme pienkerrostalosta isompaan ja vilkkaampaan kaupunginosaan, kun Minni oli 6- tai 7-vuotias. Siellä alkoivat ongelmat Minnin haukkumisen myötä. Joten kun Minni täytti 8 vuotta, se muutti äitini ja miehensä luokse Evijärvelle isoon maataloon isolla tontilla, keskelle ei-mitään. Alku oli raskasta niin Minnille kuin minullekin, mutta lopulta muutto oli Minnille lottovoitto. Se sai sen, mitä oli halunnutkin: elää ainoana koirana, silmäteränä ja mummon prinsessana. Minni teki monen tunnin lenkkejä päivittäin, kulki vapaana pihassa ja sai herkkua monenmoista. Äitini mielestä mikään ei ollut liian hyvää Minnille.”

”Kun Minni oli asunut neljä vuotta maalla, muutin sinne perässä koirineni, kolmen kilometrin päähän omaan taloon. Silloin kävimme säännöllisesti yhdessä lenkeillä ja tapasimme taas vähintään viikoittain. Minni oli kuitenkin jo niin kotiutunut äidille, että se kävi tervehtimässä minua ja palasi sitten omalle paikalleen nukkumaan, eikä ollut millään muotoa lähdössä perääni.

Minni eli onnellista elämää erittäin rakastettuna ja hyvin hoidettuna 6 vuotta, kunnes eräänä aamuna sen rakas emäntä kuoli sen silmien edessä tuvan lattialle. Se oli Minnin elämän suuri tragedia. Kun sain tiedon äidin kuolemasta, lähdin saman tien paikalle. Minni käveli irrallaan ympäri pihaa silmät lautasina ja haukkui ilmaan. Lopulta otin Minnin ja toin sen omaan kotiini viiden muun koiran ja kolmen kissan joukkoon.”

Minni siis palasi Kirsin luo asumaan. Kirsin muut koirat olivat onneksi Minnille tuttuja.

”Alku täällä oli aika vaikeaa, koska Minni suri, murehti ja kaipasi. Lenkeillä se lähti aina vetämään kohti ”omaa” kotia vielä kuukausia tapahtuman jälkeen. Ainoastaan kissat, joihin Minni oli jo aiemmin kovasti halunnut tutustua, saivat Minnin elämään jotain iloa ja eloa.”

”Minni on ollut nyt yli vuoden takaisin minun luonani ja siitä on muutaman viimeisen kuukauden aikana tullut jälleen koira eli se tykkää kulkea pihaan muun lauman perässä ja se harvoin vetäytyy enää omiin oloihinsa. Ihan joitakin päiviä sitten katselin sitä ja mietin, kuinka se vielä viimeisinä aikoinaan on alkanut näyttää aika tyytyväiseltä elämäänsä. Ihan kuin se olisi kotiutunut takaisin meille.

Minni on toki vanha, sen liikkuminen on hidasta ja sohvalle kipuaminen hankalaa. Minnin silmät ovat syvällä päässä ja väsyneet vaan eivät kärsivät. Niissä näkyy vielä elämää ja Minnin oma tahto on jäljellä vaikka kuulo onkin mennyt. Usein kun käyn kuistilla huutamassa ja huitomassa Minniä sisään, se lähtee juoksemaan toiseen suuntaan huomattuaan minut”, Kirsi kertoo. ”Riiviö loppuun asti.”

Ennen kuin ehdin julkaista tätä juttua, sain suru-uutisen: Minni oli kuollut. Se sai kuitenkin elää pitkän ja hyvän elämän, mikä lohduttaa myös kaipaamaan jäänyttä Kirsiä. Toisin olisi käynyt, ellei Olga olisi sitä pelastanut, Viipurin Koirat auttanut ja Kirsi tarjonnut ensin hoitopaikkaa ja sitten kotia.

Nyt Minni on matkalla sinne, missä kaikilla koirilla on koti ja ruokakuppi on aina täynnä, ja missä sen emäntä sitä jo odottaa.

17.8.2021
Tekti: Aino Arjas
Kuvat: Kirsi Lindroos